Neljäkymmentä vuotta sitten

nämä pienet sukat olivat hänen pehmeissä jaloissaan.

Vastasyntyneen jalat muuttuivat

kuin huomaamatta.

Vauvan pehmeät ja pulleat jalat tavoittelivat

maata ja lattiaa seistäkseen.

Sukat jäivät pieniksi

ja näihin suloisiin jalkoihin ostettiin

ensiaskelkengät.

Ne antoivat nilkalle tukea

ja varovaiset ensiaskeleet ihmetyttivät ja ihastuttivat.

Askelet varmistuivat.

Vähitellen ne myös nopeutuivat

niin, että pienet jalat juoksivat pitkin kodin lattioita.

Ja kesällä jäi pois sukat ja kengät

varpaat astuivat vilpoiseen ruohikkoon.

Naurua ja kikatusta !

Iloa, lapsen aitoa iloa kesästä

ja iloa omasta osaamisesta.

Viivähdän tämän pikku taulun edessä

näen edessäni hänet, jota rakastan.

Mieleeni vyöryvät monet muistot.

Muistan varpaat, askeleet ja ilon.

Muistan monet pettymykset kouluaikana

ja yksinjäämiset.

Vaikeudet oppimisessa ja sittenkin muistan

sinnikkyyden ja päättäväisyyden.

Tunnen oman pienuuteni ja kyvyttömyyteni muuttaa asioita.

Tänäkin päivänä hänen jalkansa on pieni, kaunis ja siro.

Kun hän tulee

asetan 35 numeroiset

kauniit, huovutetut naistentossut eteisen lattialle

häntä odottamaan.

Näin hän toivoo, että teemme.

Sievä jalka sujahtaa tossuun

ja siitä lähtee yhteinen hetkemme.

Ainutlaatuinen ja rakas,

joskus hankalaa ja arvaamatonta.

Äidin rakkaus on elämäntapa.

Ei sitä voi oppia tai poispyyhkiä.

Se on sydämessä

siellä se on aina,

vaikka joskus sattuu ja uuvuttaakin.

Lahjoista paras...