Ihana äitienpäivä ona vaipumassa iltaansa.

Leivoin svinhuvudin kakun, koska rakastan sitä.

Mieheni, lastemme isä, laittoi herkullisen aterian.

Lapset toivat orvokkeja, ruusuja, taimia ja ihania lastenlasten tekemiä kortteja.

Kahvipöydässämme oli myös jäätelöä suklaakastikkeen kera

ja aamulla leivottuja sämpylöitä ja popcorneja.

Iltapäivän hetkessä oli iloa, riemua ja naurua.

Lähtöhalausten jälkeen auto toisensa jälkeen lähti pihasta.

Yhteinen hetki oli ohi.

Jäljelle jäi hivenen haikea olo.

Lasten ollessa pieniä

talo oli aina täynnä touhua, lähtemisiä, tulemisia, ovikellon ja puhelinten pirinää.

Nyt me kaksi istumme ja katsomme uutisia.

Juomme teetä ja syömme vatsamme täyteen kakkua.

Äitinä oleminen on ihanaa, vaikeaa, suloista ja haikeaa.

Vuosia sitten elämään tulla tupsahteli kääröjä,

jotka kasvattivat äidiksi ja isäksi.

Elämä oli kasvua joka taholla.

Oli elämämme kukoistuksen aika.

Sitten kaikki alkoi valua pois käsistä.

Yksi toisensa jälkeen löysi oman tiensä

ja vähän aikaa sitten viimeisin, kuudes lapsikin,

latasi tavaransa laatikoihin ja saattelimme hänet omaan kotiinsa.

 

Tätähän elämä on.

Kasvua, kukoistusta ja hiljaista pienentymistä.

Lähtöruutuun on tultu.

Vain me kaksi, ja kissakin vielä.

Ihanaahan tästä on jatkaa.

Monta vuotta sitten lähdetty yhteiselle matkalle, elämään

katsomaan mitä se tuo tullessaan.

Paljon toi ja kaikesta saamme kiittää.

Hyvä näin.

Vaikka haikealta sydämessä sittenkin vähän tuntuu,

päällimmäisenä on kiitollisuus.