Olet ollut ystäviesi seurassa.

Olette iloinneet ja nauttineet yhteydestä.

Monet ovat kertoneet omista tapahtumistaan

ja kertoneet kuulumisia.

Näin sinäkin olet tehnyt.

Jos kyseessä on uskovat ystävät,

iltaan on sisältynyt yhteistä rukousta.

Illan lopussa jokainen halasitte toisianne  lämpimästi.

Olette sopineet seuraavasta tapaamisestanne,

se antaa lupausta ja toivoa.

Kukin lähditte omille teillenne

kohti kotia.

Seuraavana aamuna voit kohdata tunnemyrskyn

joka riepottelee sinua.

Mietit, mitä he kertoivat ?

Mitä minä sain sanotuksi?

Kohtasimmeko toisiamme ihan oikeasti lainkaan ?

Olikohan syy vain minussa ja itsekkyydessäni,

vai saivatko kaikki muut tuntea syvälle menevää ystävyyttä?

Tällaista , vajavaista on usein kohtaamisemme.

Toinen kokee tapaamisen erilaisena kuin toinen.

Jokainen meistä odottaa yhteydeltä hoitavia elementtejä.

Me kaikki olemme aidosti yrittäneet.

Olemme nähneet toisemme kasvoista kasvoihin.

Mutta sydämemme eivät ole lämmenneet samaan tahtiin.

Siitä ei voi syyttää ketään.

Jäihän sieluumme kuitenkin kaunis jälki

ystävien kohtaamisesta,

jossa olimme yhdessä ja melkein kosketimme toistemme

henkeä.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin ehkä ensi kerralla

jokin asia on muuttunut.

Nyt on tarpeen vain kantaa ystäviä Isän syliin

ja rukoilla heille kaikille jotain oikein hyvää.

Ja rukoilla:

Isä muuta minut, niin että en jätä itseäni ulkopuolelle,

en sanoissa, tunteissa enkä läheisyydessä.

Avaa sinä, Isä, minut vastaanottamaan

aito ystävyys ja yhteys.

Joskus olen liikkeellä lukitulla sydämellä.

Avaa sinä se.