Kerroin ystävälleni

että olemme muuttaneet uuteen kotiin.

Kerroin rankasta talon tyhjentämisestä.

Mietin, olenko antanut itselleni mahdollisuutta ikävöidä

tai kaivata puuhia vanhassa kotipaikassamme.

En varmaankaan ole antanut itselleni siihen tilaisuutta.

Ja siksi mieleni on tyyni.

Voisin kuvitella, että tyynen pinnan alla kytee ikävä ja kaipaus.

Ehkä se vain odottaa pääsyä pois.

Tahtoisiko se ryöpsähtää ulos ja purkautua

arvaamattomalla tavalla ?

Joskus olen kuin salaa muistellut hopeaista kuusta,

joka oli olohuoneen ikkunan takana.

Olen katsahtanut kuvaa, jossa lastenlasten keinut

ovat tyhjinä vadelmien ja saniaisten piirissä.

Jos antaudun tähän,

saan kyllä helpostikin kyyneleet silmiini.

Alan ajatella lasten kesäisiä leikkejä, kuperkeikkoja nurmikolla.

Muistan juhannusaaton auringonpaisteen

ja perheemme kerääntymisen syömään mansikkakakkua

puutarhaan.

Muistan ensilumen kauniisti peittämät kukkamaat.

Kuulen korvissani iloiset huudahdukset

kun lumi peitti pihan ja kaunis, koskematon hanki

oli hetkessä täynnä pieniä ja suurempiakin jälkiä

lumipalloja ja -ukkoja.

Tämä on mennyttä aikaa.

Ihania muistoja sielussani.

Aarteita, joita ei kukaan koskaan voi riistää.

Se on elettyä elämää.

Kaikki suurta kiitoksen aihetta.

Sama päämäärä on kuitenkin yhä edessäni.

Se ei ole vain tämä elämä ja vain tämä päivä,

 tämän ajan ilot ja surut.

Voin rauhassa katsoa taaksepäin

ja sitten kiinnittä katseeni tulevaan,

sillä olen matkalla eteenpäin aina vaan,

kunnes olen perillä, kotona.

YHDEN MINÄ TEEN; UNHOTTAEN SEN, MIKÄ ON TAKANA,

JA KUROTTAUDUN SITÄ KOHTI,

MIKÄ ON EDESSÄPÄIN,

MINÄ RIENNÄN KOHTI PÄÄMÄÄRÄÄ.

Fil. 3:13-14