On kulunut vuosi siitä, kun aloitin tämän blogini.

Kaikki vuodenajat ja juhlapäivät on ohitettu nyt yhden kerran

tämän vuodatukseni aikana.

Tämä on ollut kivaa ja jännittävääkin.

Olen lukenut toisten blogeja.

Kaikki ovat omanlaisiaan ja yhtä arvokkaita.

Tämähän on meidän vuodatustamme.

Sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Näin lukee jo Raamatussa.

Juuri näinhän se onkin.

Ei kannata koettaa kirjoittaa sellaisesta, mitä ei itse tunne.

Kun sydän on täynnä iloa ja onnea, siitä on ihan pakko kirjoittaa.

Ja kun sydän on  surusta mustana

niin kirjoituskin on täynnä kipua ja tuskaa.

Ihan hyvä juuri näin.

Olen huomannut näitä blogeja lukiessani

kuinka rankkaa on monen elämä

ja kuinka estottomasti asioita käsitellään.

Mutta kuinka tärkeätä on ajatella

että jokaisen kirjoitelman takana on ihminen

juuri siinä tilanteessa, josta hän sanojaan latelee

toisten luettavaksi.

Sanat eivät ilmesty tyhjästä

vaan ihminen avaa sydäntään avoimesti.

Ehkä tämä on jollekin se ainoa foorumi huutaa hätähuutonsa.

Onko ketään ?

Onko siellä yhtään ketään joka kuulee

ja joka edes yrittää ymmärtää?

Kyllä täällä on toinen ihminen.

Täällä on joku toinen joka lukee,

ajattelee sinua ja

tekee sen, minkä parhaaksi näkee.

Rukoilee puolestasi pienen rukouksen.

Uskoo vielä siihen, että se kuullaan taivaassa.

Vaikka et ehkä itse jaksaisikaan uskoa

niin Isä rakastaa sinua silti.

Ja Hän tulee auttamaan sinua, jos vain raotat

sisimpääsi ja otat Hänet vastaan

vaikkapa vain ihan vähän.

Eivät terveet, vahvat ja onnistuneet tarvitsekaan Jumalaa

vaan särjetyt, hauraat, sairaat ja kaipaavat

tarvitsevat.

Ja juuri niitä Isä on lähettänytkin poikansa, Jeesuksen,

etsimään ja parantamaan

ja nostamaan pois surun syöveristä.

Anna rukoukseni nyt tavoittaa sinut

ja luota, että tällä hetkellä et enää ole yksin siinä huoneessa

ja siinä vaikeudessa.

Usko,

usko edes ihan vähän.

Siinä on jo ihme !