Osaanko luopua ?
Pieni vauva imee äitinsä rinnasta maitoa.
Imee elämää itseensä ja kasvaa.
Hän oppii monenlaisia asioita
ja koko ajan hän rakentuu
voimistuu ja saa lisää
lisää ja lisää.
Lapsuus vaihtuu nuoruudeksi
aikuisuudeksi.
Kasvun, saamisen ja oppimisen aika
kukoistuksen aika on juuri silloin.
Sitten aivan hiljaa kääntyy lehti.
Huomaamatta
hienoinen harso leijailee elämän ylle.
Enää ei mikään lisäänny tai kasva.
Tässä on nyt kaikki.
Kuin majakkalyhty usvaisessa aamussa.
On myönnyttävä, nöyrryttävä
huomaamaan
monia asioita, jotka vain menivät
eivätkä enää koskaan palaa samanlaisina.
Nuoruuden kauneus, voima ja into
poissa.
Vai onko sittenkään ihan näin ?
Tämä onkin kaunista luopumista.
Tässä on enemmän hyvää kuin ikävää.
Luonnollista luopumista on koko elämämme.
Yksi vaihe menee, jää taakse ja uusi on jo näköpiirissä.
Ei mikään jakso elämässämme ole vähäpätöisempi kuin toinen.
Ei mikään suru ja murhe ole turha
eikä mikään ilon ja onnen täyttymys ole harhaa.
Kun katsoo omaa elämäänsä taaksepäin
se on paikoin vahva ja paikoin ohut harso vain.
Siinä vaihtuvat värit mustasta upeana välkehtivään taftiin.
Isän kädestä jokainen päivä ja tilanne
on kuin uusi koru tai helmi,
jonka kauneuden huomaa vasta kun se katoaa.
Huominen on Jumalan kädessä
niinkuin tämäkin päivä.
Kiitos Isä, että olet aina kanssamme !
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.