IMG_20191020_172951.jpg

Unikoita jäin kaipaamaan edellisen kotimme puutarhasta.

Kesäisin seurasin päiväpäivältä

kuinka pienet nuput kasvoivat.

Ne saivat ihanan karvaisen pinnan ja näyttivät kauniilta.

Jonain aamuna  karvaiseen palloon ilmestyi pieni rako.

Vähitellen rako kasvoi ja lopulta

karvainen pallo jakautui kahtia

ja sen sisältä alkoi näkyä avautuva kukka.

Kukkakin avautui aivan hiljaa ja vähitellen.

Se tuli aluksi näkyviin ihan ryppyisenä ja hauraan oloisena.

Suojakuoret putosivat maahan ja unikko levitti silmieni eteen koko upean

kukintonsa niin kauniina ja hehkuvana,

että joka kerta ihmettelin Luojan luoman kauneutta.

 

Juuri näin on lastemmekin laita.

Ensin me vanhemmat pidämme lasta ihan lähellämme.

Suojaamme ja annamme heille mahdollisuuden kehittyä rauhassa ja turvassa.

Sitten tulee ne hetket, kun kuorten on avauduttava.

Ennenkuin huomaammekaan on meidän osuutemme

vähentynyt niin,

että lapsi ojentaa terälehtensä vapaasti ja

oma elämä on alkanut.

Kukkanen kukoistaa ja siihen muodostuu siemeniä,

jotka ajallaan putoavat maahan ja kasvattavat lajinsa mukaisia

kasveja.

 

Tässä vielä kirjani takakansi,

johon olen kuvannut yhden rakkaista unikoistani.

Siunausta alkaneeseen viikkoosi.

 

[email protected]