Syksy tuo tullessaan rehevyyttä luontoon.
Se herkkä vehreys, joka keväällä ilmestyi
ensin koivun hiirenkorviin
ja sitten kaikkialle heräävän luonnon keskelle,
on kesän kuluessa puhjennut kukkaan ja loistoon.
Olemme saaneet elää vihreän luomakunnan ympäröimänä.
Nyt hiljaa,
aivan kuin vaivihkaa
hiipivät toisenlaiset värit näyttämölle.
Monet kasvit kertovat kesän loppumisesta.
Tuntuu kuin niiden voimavarat olisi käytetty loppuun.
Viimeiset nuput avautuvat vaivalloisesti ja
monet jäävät avautumatta.
Mutta on silti myös niitä,
jotka juuri nyt ovat uhkeimmillaan ja niiden voimakas hehku
erottuu entistäkin selvemmin
hiljaa kuihtuvan luonnon keskeltä.
Huomaan joka vuosi itsessäni sen,
että kun kesäkukkien loisto alkaa hiipua,
täytän yhä harvemmin kastelukannuani
viedäkseni vettä janoisille kasveille ja kukille.
Ehkäpä tässä elokuussa teen parannusta
ja kastelen kukkiani yhtä säännöllisesti kuin
kesälläkin.
Tosin huomaan kukkien janon hiipuneen ja ne tulevat toimeen
niukemmalla kastelulla.
Taivaallinen Isä pitää meistä aivan yhtä hyvää huolta
joka päivä,
olimmepa sitten vauvoja tai vanhuksia.
Jokainen aamu saamme luottaa
että Isä kastelee, hoivaa ja vaalii meitä jokaista.
Hän tuntee, loistavan puutarhurin tavoin,
kuinka paljon vettä, ravinteita ja auringon lämpöä me
tarvitsemme ja kestämme.
Ei hän väsy kastelemiseen
vaan aina hän ruokkii meitä
Sanallaan ja kauniilla ihmeillään.
Hänen lämmin rakkautensa on meidän ravinteemme,
jota ilman emme jaksa yhtäkään kukintoamme avata.
Häneltä on kaikki hyvä tullut meidän osaksemme.
Ja Isä lähettää pienen, kauniin nokkosperhosen
kukkien keskelle
kuin viestiksi:
Minä pidän huolen sinusta.
Avaa vain silmäsi ja katsele, kuinka ihmeellinen
on maailma, jonka keskellä elät ja liikut.
Kiitos Isä,
että pidät meistä huolta.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.