Kuinka äärettömän kaukana onkaan kesä !

Kuinka jaksan raahautua edes yhden päivän matkan eteenpäin.

En ymmärrä miksi taas putosin tähän jamaan.

 

Äsken,

juuri äsken kaikki oli hyvin.

Iloitsin kaikkien rakkaiden ihmisteni ympäröimänä

lapsenlapseni 8-vuotis syntymäpäivillä.

 

Kun tulin kotiin

täällä tajusin kaiken olevan yhdentekevää.

Ilo. riemu ja juhlavuus

ovat kaikki vain katoavaa, tyhjää.

Ja lopulta ilo muuttuu raskaudeksi

jota en edes jaksa kantaa.

 

Onko tämä aivan synti tuntea näin ?

Vaikka se olisikin sitä, en pysty juuri nyt tuntemaan toisin.

Jään hetkeksi tähän tunnetilaan

ja annan ajan kulua eteenpäin ihan pienen hetken.

Edes sen verran, että kirjoitan tämän ylös tähän blogiini.

 

Tämä on niitä hetkiä elämässäni,

jolloin olisin valmis riisumaan ihan kaikki naamarit ja haarniskat.

Haluaisin seistä vapaana kaikista rooleista

ja olla vain oma itseni.

 

Miksi aina pitää jaksaa,

aina yrittää

ja iäti ponnistella,

jotta pysyisi edes snorkkeli pinnan yläpuolella ?

En halua tavata ketään

en nähdä ketään tai puhua kenellekään.

Saisinpa vain olla piilossa

paksun mustan peiton alla.

**************************************

Kannan lastani sydämessäni.

Tunnen hänen tuskansa ja ahdistuksensa.

Masennun ja väsyn.

Hän huomaa sen ja sanoo:

"Älä ota niin vakavasti elämää, äiti."

 

Kuinka voi äiti olla ottamatta vakavasti lapsensa pahaa oloa ?

Kuinka voi?

 

Aamulla avasin Raamatun ja luin Psalmista näin:

Jätä asiasi Herran haltuun.

Hän vapahtakoon hänet,

hän pelastakoon hänet,

koska on häneen mielistynyt.

Psalmi 22:9.

 

Niin, Isä vapahtakoon hänet

ja pelastakoon hänet

koska Isä on mielistynyt häneen.

 

Nyt jätän hänet, poikani, kokonaan Isän käsiin ja katson

mitä tänä iltana tapahtuu.

Isän sylissä minäkin saan olla väsynyt ja

luottaa kaikki asiat hänen vahvoihin käsiinsä.