Minä elän

koska Jeesukseni elää.

Luin kerran jostain artikkelista lauseen,

jonka kirjoitin itselleni ylös.

Laitoin sen Raamattuni väliin.

Siinä lukee:

Huomasin elämässäni paljon hyviä lahjoja ja asioita.

Silloin aloin surra lapseni elämätöntä elämää.

Minuunkin tämä osuu syvälle.

Olen saanut elää ihanan elämän.

Olen saanut monia hyviä lahjoja Luojaltani.

Myös monet mustat jalokivet ovat loistaneet

kuin timantit pakkaslumella.

Suru on muuttunut kauniiksi.

Jumala on muovannut uutta särkyneestä.

Eniten on ollut auringonpaistetta

ja ruusun terälehtiä tielläni.

Kun oma nuori sairastuu vakavasti.

Ja elämä luisuu koko ajan sivussa ohi,

omat ilot ja surut unohtuvat.

Kun elämän kukkeimmat ja uljaimmat vuodet

vain lipuvat pois

ja toiset ilkamoivat nuoruuden leikeissä,

ei voi muuta kuin katsella sivusta

ja koettaa olla ajattelematta.

Mutta ei se sittenkään ole ihan näin.

Niin kauan kuin on elämää on olemassa toivo.

Toivo ihan uudesta ja kauniista elämästä.

Raamatusta rakastan lausetta ja ajatusta, että

uutta viiniä ei lasketa vanhoihin leileihin

eikä uutta kangasta laiteta paikaksi vanhaan ihokkaaseen.

Vaan JUMALA LUO UUTTA !

Juuri nyt se puhkeaa kukkaan.

Ettekö sitä huomaa ?

Juuri näin on nuoreni kohdalla.

Isä, Jumala luo hänestä uutta.

Ei haittaa vaikka nuoruuden humputukset jäävät väliin.

Hän varmasti hyppää elämän kyytiin siinä,

kun aikuisuus antaa viisautta ja

kypsyys nousee kokemuksista.

Tässäkin pätee se, että vaikeudet elämässä

ovat parasta kasvupohjaa rikkalle ja hyvälle elämälle.

Kiitos Isä, että sinä aina annat lohdun ja sinä annat toivon.

En tahdo surra lapseni elämätöntä elämää

ja ohi kiitäneitä vuosia,

vaan tahdon ylistää sitä

mikä on edessä ja sitä mitä vielä saamme nähdä

kun Herra luo uutta.

Uusi, maukas viini

lasketaan uuteen kimmoisaan nahkaleiliin,

jossa aromi ja laatu paranee.