Vuodet vyöryivät ylitseni.

Ne toivat tullessaan paljon iloa.

Mutta ne toivat myös monia päiviä, jolloin kysyttiin sitkeyttä.

Sitkeyttä päivästä toiseen

jotta selvittiin arjen keskellä.

Nuoruuden herkkä vihreys vaihtui

graniitin harmaaksi kiveksi.

Ei kauneus hävinnyt minnekkään.

Kukat kukkivat ja aurinko lämmitti.

 

Jotain tapahtui kuitenkin syvissä sydämen onkaloissa.

Herkkyys ja pehmeys saivat väistyä.

Sydämeen asettui sitkeys, voima ja graniitti.

Moni ajattelee, että sehän on tarpeellista

suorastaan välttämätöntä ja ihailtavaa.

 

Vuosien kulkiessa ohitse

jäin kaipaamaan herkkää ja pehmeää minääni,

jonka olin kadottanut.

 

Tänään etsin itseäni kivikon keskeltä.

Aurinko paistaa ja lämmittää yhä minussakin.

 

Aivan hiljaa alan tuntea säröileväni.

Tunnen kuinka jokin tekee työtä minussa.

En estä murtumien syntymistä,

en vaikka graniittii halkeaisi.

 

Haluan särkyä Jumalan kämmenellä.

Siinä saan murtua hyvässä hoidossa ja rakkauden ympäröimänä.

Isä tulee säröistä ja haljenneista kohdista lähelleni.

Kiitän särkymisestä ja hajoamisesta.

Kuinka hyvältä tuntuukaan antaa auringon ja lämmön tulvia sydämeni syvyyksiin.

Olen antanut Isälle luvan särkeä itseni.

En enää halua olla vahva ja voimakas.

Nyt haluaisin olla pieni ja haavoittuvainen.

Kova kivi yltäni on riisuttu.

En kaipaa ihmisten kehuja tai kiitoksia.

Minulle riittää oikein hyvin se,

että otan vastaan apua ja saan olla riippuvainen läheisistäni.

Riittää, että seison kalliopohjalla.

Se kestää aina

sillä kallio on Jeesus Kristus.

Se ei halkeile, ja jos halkeaa

saan silti olla Isäni kämmenellä.