Kuopuksesta jäi meille vain tämä ihana Nani-kissa.

Jäi kissa

ja ihmeellinen olo äidin sydämeen.

Hän siis muutti pois,

aloitti oman elämänsä.

Ihan normaalia,

ei mitään ihmeellistä.

Tiedän kyllä sen ja näin on ihan hyvä.

Lapsen pois muutto ei ole minulle mikään uusi asia.

Hän oli kuudesta lapsestamme se viimeinen.

SIinä se onkin, hän oli viimeinen.

Ensimmäisen lapsen syntymä tuo suurimman muutoksen

ja viimeisen pois muutto jättää suurimman jäljen.

Tällaista on elämä.

Syntymistä, kasvamista, itsenäistymistä ja

erkaantumista.

Onneksi saamme aina turvautua Jumalaan

joka näkee kaiken ja voi kaiken.

Saadaan luottaa, että Isä hoitaa lapsiamme ja ohjaa oikealle tielle.

Siihen me vanhemmat emme pystykään enää.

Kun lapset ovat pieniä

he ovat koko ajan nähtävissä ja hoidettavissa.

Vähitellen vanhempien kädet jäävät lyhyiksi

lasten kasvaessa ja heidän reviirinsä laajentuessa.

Silloin on luotettava, että ne opetukset ja neuvot

joita olemme opettaneet,

kantavat hedelmää.

Meillä jokaisella on oma elämämme.

Emme voi elää pätkääkään lapsemme elämää,

vaikka joskus tahtoisimme.

Kaikkein suurinta on saada huokaista Jumalan puoleen

ja pyytää,

että pidä sinä huolta lapsestamme.

Me olemme tehneet parhaamme.

Rukoilemme vielä tärkeimmän rukouksen:

ota hänet omaksesi

niin, että kun tulet pilvissä omiasi noutamaan,

ota hänetkin mukaasi.

Ota kaikki lapsemme ja lastemme lapset.

Herra, tämä päivä voi olla piankin käsillä,

siksi rukoilemme

pelasta lapsemme jo tänään.

Sinulla keinot ja sinulla voima

ja sinulla tahto pelastaa kaikki ihmiset.

Kiitos, että sinä, Jeesus,

pidät huolta lapsistamme ja viet perille.