Monet sanoivat, että äitini oli kaunis ihminen.
Minustakin hän oli hyvä ja kaunis äiti.
Minulle hänen kauneutensa merkitsi sitä,
että hän osasi toimia viisaasti
ja silti toisinaan vaistosin hänen olevan epävarma.
Tässä kuvassa hän on jo liki yhdeksänkymmentä vuotias.
Päättäväisesti hän tarpoo hiihtosauva tukenaan
ja ämpäri kädessään lumihangessa kotimme pihassa.
Äitini ei paljoa puhunut uskostaan Jumalaan.
Silti tiesin, että hänen turvansa oli Jumalassa.
Aikanaan kerroin hänelle omasta uskoontulostani.
Olin silloin jo aikuinen ja odotin kolmatta lastamme.
Uskoontuloni oli äidistä hyvä asia.
Hän tiesi, että olin saanut tukevan pohjan elämälleni.
Kun äidille tuli jotain oikein raskaita asioita
hän kertoi polvistuneensa lattialle
ja rukoilleensa Jumalalta apua.
Tiesin, äitini tuntien,
että tämä vaati häneltä paljon nöyryyttä.
Mutta kun mistään muusta ei ollut apua
oli polvistuttava ja anottava apua Ylhäältä.
Ja aina hän sitä saikin.
Ihmeellisesti rauha oli tullut äidin sydämeen.
Ja aivan kuin jonkinlainen valo olisi laskeutunut vaikean asian ylle.
Usein jo seuraavana päivänä
vaikea asia alkoi selvitä
ja sydämessä paino keveni.
Taivaan Isä otti asian kantaakseen.
Näin minäkin olen saanut tehdä monia kertoja.
Jumalan eteen nöyrtymisellä on ihmeellinen voima.
Jumala haluaa olla meidän auttajamme.
Hän iloitsee, kun me turvaudumme täysin hänen apuunsa.
Psalmissa 30, jakeessa 12 sanotaan:
Sinä muutit minun murheeni ilokarkeloksi,
sinä riisuit minun surupukuni
ja vyötit minut riemulla,
että minun suuni veisaisi sinulle kiitosta.
Isä vain odottaa, että hän saa auttaa meitä
ja olla meidän kaikkemme.
Hän ei säästänyt omaa poikaansakaan, vaan antoi hänet
meidän puolestamme ristin kuolemaan,
jotta meillä olisi iankaikkinen elämä.
Eikö hän silloin antaisi meille muutakin,
mitä hän tietää meidän tarvitsevan
ja mitä me häneltä anomme.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.